Flatfoot in Egypt / Flatfoot on the Nile (Turpa kiinni, krokotiili!)

Laitetaanpa tässä lättäjalan seikkailut pakettiin tämän neljännen ja samalla viimeisen osan myötä. Seitsemisen vuotta aiemmin alkanut Rizzon saaga eksyi etenkin parin viimeisen osan ansiosta enemmän hassuttelujen pariin, mutta eipä se pahemmin haittaa. Tuttua huttua, mitä Spencer-sekoiluihin tulee, mutta ainakin osa osaa arvostaa sellaista kaavamaisuutta.

Edellisessä osassa seikkailtiin Afrikan eteläisessä kärjessä. Samalla mantereella jatketaan edelleen, mutta loikataankin hieman pohjoisemmas, eli Egyptiin. Maantieteelliset sijainnit sikseen hetkiseksi. Mitä näiden elokuvien henkeen tulee, niin nämä pari viimeisintä ovat selkeimmin huvittelulinjalla. Ensimmäinen on selkeästi vakavampaa menoa ja toinen osa jonkinlainen välimuoto tässä elokuvasarjassa.

Tutut vuoristonäkymät moikkaavat katsojaa ensimmäisissä kuvissa hieman ennen kuin sireenit alkavat raastaa korvia. Mikäköhän tulipalokiire Rizzon (Bud Spencer) ajopeliä tällä kerralla eteenpäin käskyttää? No, kyse on niinkin arkisesta pulmasta kuin edellisessä osassa esitellyn orvoksi jääneen Bodon saattelemisesta ajoissa kouluun. Caputo (Enzo Cannavale) ei oikein ole tehtäviensä tasalla, ja asia joudutaan hoitamaan pillit vinkuen.

Bodo viedään kouluun, mutta kyseinen laitos ei ole pienen pojan kiinnostuslistan kärkipäässä. Rizzo toki arvailee lintsailuaikeet ja jää odottelemaan. Samalla tavataan vähän vanhoja tuttujakin laittoman savukekaupan yhteydessä. Kohta toisenlaiset hommat kutsuvat, kun tulee vähän vihjeitä kidnappauksesta ja huumekaupasta. Niitä pitäisi jonkun vaivautua tarkistamaan.

Rizzon tielle asettuu joukkio vähemmän ovelia ilotulitekauppiaita. Tyyppien raketeista löytyy vähän toisenlaistakin ytyä rätinän ja räiskeen lisäksi. Kokeiluun on otettu jokseenkin epäilyttävää valkoista "ruutia", joka ei kovin hyvin leisku, mutta kiinnostaa tiettyä osaa asiakaskunnasta suunnattomasti. Tilanteen ottaessa lämpöä Rizzo saakin ilotulitenäytöksen nujakointinsa taustalle.

...Ja sitten satamaan perehtymään väitettyyn kidnappaukseen. Iso kaverimme tarjoilee rappusia nousevalle miehelle ystävällisen ja omalaatuisen tervehdyksensä, eli kenkää kasvoihin. Kukapa ei sellaista arvostaisi rappusia vieriessään. Kidnapattu nainen löytyy, ja tämän öljyalalla työskentelevä setä on niin vaikuttunut Rizzon otteista, että haluaa tarjota rahakkaita hommia yksityiseltä puolelta.

Toistaiseksi Rizzo näkee kuitenkin parhaaksi laittaa tarjouksen taka-alalle ja syventyä uuteen juttuun ihan poliisin ominaisuudessa. Näyttää kuitenkin siltä, että nämäpä kietoutuvat yhteen. Cerullo-niminen ja jonkinlaisen Einsteinin olemuksen omaava tiedemies on tietämättään vaarassa. Salaperäinen Ruotsalainen tuntuu olevan kovin kiinnostunut Cerullon uudesta keksinnöstä. Jopa siinä määrin, että henkikin on kovin halpaa tässä jahdissa.

Kaapatun professorin perään ja Ruotsalaisen jalanjälkiä jahtaamaan siis. Kun jälleen siirrytään Napolista pois, niin suuren setelitukun lisäksi on muutenkin käytännöllistä vaihtaa alueella operoivan yhtiön leipiin. Yksin ei tietenkään matkaan lähdetä, vaan Caputo pääsee toteuttamaan unelmaansa yksityisetsivänä. Ja mahtuuhan mukaan myös pienempi salamatkustaja. Voinee arvata, että syystä ja toisesta kaikki ei tanssahdellen sujukaan, vaan kaipaamattomia kavereita ja koukeroita ilmestyy tielle.

Tilitetäänpä nyt sen verran, että Flatfoot in Egypt osoittautui ehkä asteen verran väsähtäneemmäksi kuin muistelin. Mielikuvissa se elehti pikkuisen pirteämpänä. Mistään toivottomasta tylsyydestä ei ole kyse. Kunhan vähän lässähtää etenkin siinä etsivävaiheen kohdilla.

Lättäjalan kadotessa hämäräpuuhia selvittämään, astuvat yleensä Caputo ja Bodo etualalle. Edelliselle seikkailulle on siis jatkumoa luvassa tässäkin mielessä. Caputo kokee edelleen olevansa naamioitumisen mestari, harmi vain, ettei monikaan mene lankaan. Muutenkin kaverin meno muistuttelee eräästä toisesta valepuvut, sekoilut, kohellukset ja viekkaat juonet hallitsevasta tunnetusta etsivästä. Valitettavasti Cannavalen pöllöilyt eivät ole yhtä hykerryttäviä kuin Peter Sellersin metkut.

Viimeistään tämä osa sinetöi sen, että Budista nyt vain on monilahjakkuudeksi, piste. Edellisessä annettiin oppitunteja vesileikeistä, ja toki tässäkin näyttävästi krokotiilia karkuun kroolaillaan. Uusia kykyjäkin paljastuu matkan edetessä. Käärmeenlumoaminen onnistuu tuosta vain. Mikään ei ole kovin vaikeaa, kun on oikea tyyppi asialla.

Mitä siihen varsinaiseen osaamisalueeseen tulee, niin Rizzo on edelleen mestari sarjassaan. On aivan sama, asteleeko vastaan 10, 20 tai 30 tyyppiä aseilla tai ilman, kun toisesta suunnasta löytyy nyrkkinukutuksen professori, jolle työkokemusta on kertynyt enemmän kuin kukaan osaa odottaa.

Vaikka nyrkki-ilottelujen suhteen paikoitellen kierrokset pääsevätkin putoamaan, niin on sellaisia kuitenkin kohtalaisen tasaisesti matkan varrelle suotu. Aivan yhtä repäisevään menoon ei yllytä kuin elokuvasarjan toisessa osassa, mutta kolmannelle ei juurikaan hävitä. Sen verran voisi varoitella, että kansikuvan ja suomennoksen perusteella hurjasta krokotiilipainista haaveilevat luultavasti pettyvät, sillä kyseinen episodi on ihan markkinoinnin luomaa mielikuvaa. Sellaiseen koitokseen Rizzo ei halua ryhtyä.

Lopusta löytyy jälleen kovin kiva kymmenminuuttinen, joka on varsin reipasta revittelyä. Rizzo saa vähän tulitukea takaa, kun Bodo ja Caputo tykittävät ruukkuja pahaa-aavistamattomiin kalloihin. Innostuupa öljymieskin vähän makselemaan syntyneitä kaunoja, eikä tällä kerralla käytetä shekkivihkoa. Rizzo saa viimein kunnon otteen lipevästä Ruotsalaisesta ja alkaakin kovin kourin kopuloimaan. Hän saakin kunnian jäädä Rizzon raivon viimeiseksi kohteeksi.

Edellisten parin tapaan kansainvälistä seikkailuhenkeä on luultavasti haettu Bond-elokuvien suunnalta. Ehkäpä niitä Mooren kepeämpiä teoksia on tarkimmin tiirailtu. Kooltaan pikkuisen pienempi pahiskin tietystä elokuvasta muistuttelee. Eikä siinä sen suuremmin valittamista. Nämä kaukomaiden jutut ainakin omalla kohdalla viihdyttävät enemmän kuin Napolin kaduilla pyörivä ensimmäinen osa. Saadaan silloin tällöin ujutettua kaunista maisemakuvaakin mukaan, mitä ei ainakaan haitaksi tässä katsomossa lasketa.

Näitä kuvia on siinäkin mielessä mukava katsella, että muiden Flatfoot-elokuvien tapaan Future Filmin levyjulkaisu edustaa laadultaan selkeästi parempaa puolikasta. Alkuperäinen kuvasuhde on säilytetty, kuvanlaatu on hyvä ja kun vielä elokuvakin on maltettu laittaa lyhentämättömänä (kesto 103:43) levylle, niin peukkua ylös tällaiselle toiminnalle.

Sellaiset seitsemän tuntia tuli vietettyä Flatfoot-kertailun parissa. Joku voisi sanoa, että täysin tärveltyä aikaa, mutta itse kuitenkin viihdyin melko mainiosti. Yleensä tällaisia tulee vähän väsyneempinä tuokioina tutkittua, joten eivät näihin hukatut minuutit ole sinänsä pois miltään vakavammalta elokuvataiteelta. Nukkumisesta ennemmin nipistellään.

No, kun kaikki on nyt heinäkuun aikana katseltu ja kommentoitu, niin pitäisiköhän laittaa järjestykseen... Se onkin hivenen hankalaa, etenkin kolmen viimeisen osalta, sillä erot eivät järisyttäviä ole. Se on helppo sanoa, ettei ensimmäisen vähän vakavampi rötösratkonta innosta aivan samoissa määrin kuin jatko-osien kevyemmät seikkailut. Tämä Flatfoot in Egypt oli toki lapsuuden suurikin suosikki, mutta sillä ansiolla ei aivan kärkeen laukata. Korkeimmasta korokkeesta kamppailevat toinen ja kolmas osa. Menköön niin vaikka toisen voitoksi tässä tapauksessa riehakkaamman riehumisen ansiosta. Eli eli, olisiko tällainen rivi mitään: 2>3>4>1.

Näiden neljän koitoksen jälkeen toivotellaan Rizzolle ja sympaattisille kumppaneille hyvästit, ainakin hetkeksi. Sinne he saavat jäädä loppukuvissa iloitsemaan, tai Rizzo ei niinkään, mutta kuitenkin. Flatfoot-sarja ei edes Spencerin omassa filmografiassa parhautta edusta, puhumattakaan siitä, että nämä neljä omiin suurimpiin suosikkeihin lukeutuisivat. Hyvällä tavalla tyhmiä viihdykkeitä kuitenkin ja vähintään kelvollista muksimishömppää. Moni silmäpari näitä luultavasti pitää lähinnä silkkana saastana, mutta minulle vieläkin kelpaa ja niistä iloa löydän.

Flatfoot in Egypt (1980) (IMDB)